Avioliitto on poliittisen kartan oikealta vasemmalle vaalittu instituutio, joka ei ole menettänyt asemaansa 2020-luvullekaan tultaessa. Punavihreässä vasemmistossa avioliitto nähdään rakkauden ja kumppanuuden huipentumana ja tästä syystä pyhänä liittona, siinä missä konservatiivisessa oikeistossa avioliitto nähdään vaalittavana instituutiona ja perinteenä, jota ei tule kyseenalaistaa. Olen tottunut vastaamaan mitä kummallisimpiinkin kysymyksiin ja törmäämään vihaan siitä syystä, etten käy häissä enkä tue sitä, miten ihmiset edelleen vuonna 2021 haluavat yhdistää ihmiselämälle tärkeät arvot, rakkauden ja kumppanuuden niinkin vastenmieliseen patriarkaatin instituutioon mitä avioliitto on.
Näen positiivisena asiana sen, että avioliitto, joka instituutiona on luotu helpottamaan naisten omistusoikeutta ja sulavampaa siirtymistä isän omaisuudesta puolison omaisuudeksi, halutaan nykyään jo monissa osissa maailmaa nähdä rakkauden ja kumppanuuden liittona. Sekä uudelleen arvioida ja muuttaa avioliiton historiallisia tarkoitusperiä naimakauppana. Niin kauan kuin avioliiton patriarkaalisista perinteistä ei kuitenkaan olla valmiita luopumaan, ajatus avioliitosta sukupuolten tasa-arvoa tukevana instituutiona ei toteudu.
Avioliitto on edelleen tänäkin päivänä vahvasti sidottu ajatukseen naisen ruumiin, seksuaalisuuden ja synnyttämien lasten omistussuhteisiin. Morsiusmaksu on yleinen käytäntö suuressa osassa maailmaa, jolloin sulhasen isä, tai suku on velvoitettu maksamaan morsiamen isälle, tai hänen suvulleen lakisääteisen osuuden. Missä tahansa morsiusmaksua esiintyy, se liittyy oikeuksiin, mitkä kohdistuvat naisen seksuaalisuuteen, työpanokseen ja synnyttämiin lapsiin. Patrilineaarisessa järjestelmässä naisen sosiaalinen, taloudellinen ja seksuaalinen potentiaali siirtyy avioliittosopimuksen määräämänä hänen omalta suvultaan, hänen sulhasensa suvulle. Henkilöt jotka maksavat morsiusmaksun myös päättävät avioliitosta sulhasen sijaan, kuten aviomiehen isä ja muut sukulaiset.
Myötäjäisjärjestelmä on myös ajankohtainen ilmiö, esimerkiksi Intiassa. Myötäjäiset kiellettiin Intiassa lailla vuonna 1961, mutta järjestelmä on edelleen voimissaan käytännössä. Myötäjäisjärjestelmässä tytär ostetaan ulos omasta suvustaan antamalla hänelle avioliiton yhteydessä ennakkoperintö. Tytär menettää oikeutensa oman sukunsa muuhun omaisuuteen, hänelle järjestettyjen myötäjäisten seurauksena. Tällainen järjestelmä on Intiassa mahdollistanut tyttärien naittamisen korkeammalle sosiaalisen hierarkian portailla, sillä kastilaitos vaikuttaa Intiassa käytännön ajattelussa edelleen voimakkaasti. Intian tilastokeskuksen mukaan maassa murhattiin myötäjäisiin liittyvien kiistojen vuoksi 8233 naista, vuonna 2012.
Vaikka Suomessa avioliitto ei enää laissa oikeuta naisen ruumiin ja seksuaalisuuden kontrolliin tai omistukseen, naisen seksuaalisuuden katsotaan Suomessakin edelleen asenne tasolla usein kuuluvan tämän puolisolle, ja avioliiton myötä puolison hallintaan. Avioliitto instituutiona onkin laillistanut ja institutionalisoinut lapsiin ja naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan ja raiskaukset vuosituhansien ajan. Suomessa avioliitto on laillistanut raiskaukset vuoteen 1994 asti, jolloin raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin, useiden kansanedustajien vastustuksesta huolimatta, joista erikseen mainittakoon SMP:n Sulo Aittoniemi.
Avioliitto instituutiona on myös historiallisesti laillistanut lapsiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan ja raiskaukset lapsiavioliittojen kautta. Lapsiavioliitot ovat edelleen 2020-luvulla yleisiä, esimerkiksi joissain länsimaissa, kuten Yhdysvalloissa, missä lapsiavioliittojen kärki osavaltioita on Texas, jossa avioitui lähes 40 000 alaikäistä, vuosina 2000-2014. Vuonna 2018 Delawaresta tuli ensimmäinen osavaltio Yhdysvalloissa, joka kielsi lapsiavioliitot kokonaan. Myös Suomessa laki alaikäisten välisten avioliittojen kieltämisestä kokonaan astui voimaan vasta vuonna 2019, joka osoittaa, että lainsäädäntö, joka estäisi lapsiavioliitot, on länsimaissakin vielä 2020-luvulla heikolla tasolla.
Jostain syystä edelleen länsimaissa ja niin sanotun sukupuolten välisen tasa-arvon edelläkävijä maissa, eli Pohjoismaissa, kuten Suomessa, häiden yhteydessä halutaan pitää kiinni perinteistä, jotka korostavat ja vaalivat historiaa, jolloin naisten omistusoikeus siirtyi isältä sulhaselle avioliiton yhteydessä. Häiden perinteet, missä isä saattaa tyttärensä alttarille ja luovuttaa sulhaselle, nähdään positiivisina. Myös morsiamen ryöstö ja tyttären isän puhe häissä ovat edelleen perinteitä, joista halutaan pitää kiinni ja mitä vaalitaan, siitä huolimatta, etteivät ne muistuta mistään muusta kuin siitä, miten nainen on historiallisesti kuulunut osaksi miesten omaisuutta.
Koska naimakaupan yhteydessä morsian on siirtynyt isänsä omistuksesta sulhaselle, myös naisen nimi on avioliiton yhteydessä muuttunut isän nimestä puolison nimeen. Se, että morsiamen nimi avioliiton yhteydessä vaihtuu puolison nimeen, on perinne mistä jostain syystä edelleen halutaan usein avioliiton yhteydessä pitää kiinni. Kyseenalaistamatta tavan vaikutuksia sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Puolisoiden halutessa saman sukunimen avioliiton yhteydessä on harvinaista, että puolisot päätyisivät ottamaan naisen sukunimen, vaan edelleen suurin osa naisista ottaa avioliiton yhteydessä miehensä sukunimen. Asenne tasolla ja yhteiskunnallisessa keskustelussa nähdään edelleen, että miehet ovat joutuneet luopumaan jostain, tai nielemään ylpeytensä, tapauksissa joissa miehet ovat ottaneet vaimonsa sukunimen. Myös tapauksissa joissa lapsi on saanut sukunimensä äidiltään, yhteiskunnallisessa keskustelussa näkyy voimakkaana ajattelumalli, missä tämän katsotaan kertovan siitä, ettei lapsen isä jostain syystä ole kuvioissa, halunnut tunnustaa isyyttään, tai ettei hän ole lapsensa elämässä aktiivisesti läsnä.
Erityisesti perinne pyytää kättä morsiamen isältä on tapa, joka nähdään positiivisessa valossa edelleen 2020-luvulla. Minulle ovat monet morsiamet kertoneet onnellisina, kuinka mahtavaa on ollut, että heidän sulhasensa on kunnioittanut ”vanhoja perinteitä” ja pyytänyt morsiamen kättä ensin tämän isältä ja vasta sitten kosinut morsianta. Yleensä myös halutaan tuoda esiin, että tällainen käytäntö ei ole ollut mitenkään tarpeellista, tai välttämätöntä, mutta on ollut hienoa, miten sulhanen on näin osannut kunnioittaa morsiamen isää ja perinteitä. Se millä tavalla tämä käytäntö 2020-luvulla kunnioittaa morsiamen isää on itselleni epäselvää. Sukupuolten välisestä tasa-arvon kehityksestä, sekä sitä jarruttavien rakenteiden haastamisesta, on jotain sellaista, josta usein edelleen katsotaan vain naisten hyötyvän. Vaikka sukupuolten välisen tasa-arvon kehityksestä hyötyvät yhtä lailla kaikki sukupuolet, näin ollen myös morsianten isät.
Se pyytääkö sulhanen morsiamen isän kättä ja mistä syystä, on tietysti jokaisen perheen oma asia. Tästä huolimatta mielestäni on hyvä huomioida, että Suomessa vuoteen 1864 morsiamen kättä on ollut pakko pyytää tämän naittajalta, eli useimmiten isältä, eikä valinnan mahdollisuutta ole ollut. Naittajanvalta poistui Suomen lainsäädännöstä vasta 1930 luvulla ja tämän jälkeen perinnettä on jatkettu usein kohteliaisuus syistä. Tämä patriarkaatin kulttuuriperinne muistuttaa siitä, miten vielä 1800-luvulla naiset eivät ole voineet omistaa oikeutta edes omaan ruumiiseensa. Miesten välisistä omistussuhteista naiseen, ja siitä miten morsiamet toimivat isänsä kauppatavarana Suomessa vielä 1800-luvulla. Se miksi nämä häiden yhteyteen liitetyt tavat edelleen nähdään positiivisessa valossa ja vaalittavina perinteinä, kyseenalaistamatta sen enempää niiden tarkoitusta. Tai sitä todellisuutta missä naiset elivät Suomessa vielä 1800-luvulla. Tai perinteiden vaikutusta sukupuolten väliseen tasa-arvoon asenne tasolla, on hämmästyttävää.
Lapsena muistan kuinka vastenmielistä oli kuunnella satuja, erityisesti niitä satuja jotka oli suunnattu meille tytöille. Tytöt ja naiset olivat saduissa kuvattu voittajiksi ollessaan prinsessoja, jotka prinssi pelasti valkealla ratsulla, vieden neidot avioon. Avioliitto oli saduissa jotain sellaista mihin naiset pyrkivät ja heidät kuvattiin onnistujiksi, jos joku halusi mennä heidän kanssaan naimisiin. Naisten tehtävä oli näyttää hyvältä, jotta he ”pääsisivät” naimisiin, minkä vuoksi kaikki heidän energiansa kului tämän tavoitteen saavuttamiseen. Kun taas miehet kuvattiin patriarkkoina, joilla meni hyvin, olivat he naimisissa tai evät.
Näiden tarinoiden kautta aloin ymmärtää myös, miksi olin saanut sukunimen isältäni ja miksi avioliiton yhteydessä naisen sukunimi usein vaihtui puolison nimeen. Se minkä kaltaisessa maailmassa elin, alkoi hahmottua minulle juuri 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, kun ymmärsin, että olin saanut nimeni isältäni vain siitä syystä, että hän on mies. Myös häät ja kaikki niihin yhteydessä olevat patriarkaatin perinteet saivat ymmärtämään, miten yhteiskunta määritteli minut toisen luokan kansalaiseksi sukupuoleni perusteella. Sitä miten naiset ja lapset 1990-luvun alussa haluttiin nimetä miesten jälkeen, oli jotain sellaista mitä en pystynyt käsittämään, koska ajattelin suurimman osan saduista kertovan tarinaa jostain, mikä oli joskus ollut.
Sadut kertoivat vastenmielistä viestiä siitä, miten naisella ei ollut statusta, eikä ihmisarvoa, jos hän ei ”päässyt” naimisiin. Se minkälaisena yhteiskunta näyttäytyy nyt kolmekymmentävuotta myöhemmin, hyvin vähän poikkeaa näistä saduista. Tietyn iän ylitettyäni, olen huomannut, että jostain syystä joidenkin itselleni tuntemattomienkin ihmisten on vaikea hyväksyä sitä, etten halua naimisiin, koska eihän ketään nainen halua jäädä vanhaksipiiaksi vapaaehtoisesti. Minulta ei ole tultu kysymään joudunko maksamaan vanhanpiian veroa, mutta ystävilleni on esitetty tällaisiakin kysymyksiä, erityisesti ikäihmisten taholta. Tämän hetken yhteiskunnallisessa ajattelussa vaikuttaa edelleen voimakkaasti asenteet, missä tietyn iän ylittäneet naiset, jotka eivät halua epätoivoisesti naimisiin, eivät voi olla muuta kuin katkeroituneita. Se tila minkä patriarkaatti naimattomille naisille sallii, on joko epätoivon tuntemukset, tai katkeruuden tuntemukset, muiden tuntemusten ei nähdä olevan uskottavia. Naimattomien miesten tilaa ei yhteiskunnassa nähdä näin kapeana. Kuitenkin myös miehet, jotka eivät halua mennä naimisiin, nähdään tietyn iän ylitettyään vastuuttomina lapsina, jotka eivät halua sitoutua vakavasti ja ottaa vastuuta perheenelättäjinä. Nämä mielikuvat jotka vaikuttavat ihmisten ajattelussa asenne tasolla edelleen voimakkaasti, kertovat siitä kuinka syvällä rakenteissa patriarkaatti vaikuttaa.
Ymmärrän ihmisten tarpeen käyttää avioliittoa instituutiona hyväkseen erilaisten etujen saavuttamiseksi. Avioliitto on historiallisesti kytketty voimakkaasti omistusoikeuteen ja lakiin. On ymmärrettävää, että ihmiset haluavat helpottaa omaisuuden siirtymistä ja perintöoikeutta avioliiton kautta. Myös erilaisten oikeuksien ja etujen saavuttaminen, mitä avioliitto tuo mukanaan laillisesti, kuten saada sen maan kansalaisuus missä asuu, tai jakaa oikeus puolison vakuutukseen, ovat yleisiä syitä aviolitua, ja positiivisia tapoja käyttää avioliittoa instituutiona hyväkseen. Tuen myös jokaisen ihmisen ihmisoikeutta mennä halutessaan naimisiin, tilanteessa missä muita ihmisoikeuksia ei loukata, esimerkiksi järjestetyn avioliiton, tai lapsiavioliiton muodossa, aivan samoin kuin tuen ja taistelen muidenkin ihmisoikeuksien toteutumisen puolesta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että haluisin juhlia sitä, miten ihmiset haluavat vuonna 2021 liittää rakkauden osaksi avioliiton instituutiota. Avioliitto on edelleen instituutio mihin ihmiset pyrkivät ja mitä ihmiset tavoittelevat, poliittisen laidan oikealta vasemmalle. Nykyään kuitenkin yhä useampi ihminen haluaa kyseenalaistaa avioliiton patriarkaalisia rakenteita ja häiden perinteitä, juhlimalla rakkauttaan tämän sukupuolten välistä tasa-arvon kehitystä jarruttavan instituution ulkopuolella.
Kirjoitin tämän blogitekstin tammikuun alussa 2019, ensisijaisesti ystävilleni perusteelliseksi kommentiksi siitä miksi en osallistu hääjuhliin edes vieraana. Mielestäni on selvää, etteivät ihmiset halua ensisijaisesti nähdä omaa rakkaus avioliittoaan patriarkaalisen vallan ja rakenteiden kautta, joka on täysin ymmärrettävää. Näen kuitenkin positiivisena sen, jos avioliitto instituution patriarkaalisista rakenteista käydään keskustelua, koska patriarkaaliset rakenteet vaikuttavat avioliittoon liitettävien historiallisten perinteiden ja tiedostettujen, sekä tiedostamattomien asenteiden kautta (kuten edellä tuon esille) sukupuolten väliseen tasa-arvoon tässä ajassa.
Länsimaisen kulttuurin käsitys tasa-arvosta ja sen edistämisestä ei tietenkään ole ainut oikea tie sukupuolten välisessä tasa-arvotyössä. Intersektionaalisena feministinä näen, että tasa-arvo työssä on ensisijaisen tärkeää kiinnittää huomiota rakenteisiin ja niihin vaikuttamalla, sekä valtasuhteita tunnistamalla pyrkiä edistämään tasa-arvo kehitystä. Eikä tuomita eri kulttuurien ja perinteiden tapoja silloin, jos ne poikkeavat omasta tasa-arvo käsityksestämme.
Siitä miten patriarkaatti on maailmanlaajuisesti hyväksikäyttänyt avioliiton instituutiota omien tarkoitusperiensä saavuttamisessa ja valta-asemansa ylläpitämisessä on mielestäni tärkeää käydä keskustelua. Eli niistä patriarkaalisten rakenteiden sorron muodoista, jotka laillistavat ihmisoikeusrikkomukset ja mahdollistavat avioliitot, jotka eivät perustu puolisoiden yhteiseen sopimukseen ja suostumukseen. Kuten avioliitot jotka laillistavat hyväksikäytön, pakottamisen ja pahimmissa tapauksissa toisen osapuolen orjuuttamisen.
#WeWillNeverConsentToThePatriarchy
Lähteitä:
https://yle.fi/uutiset/3-10226901?fbclid=IwAR1XUDssrCcJQr2SVlo9_CwsGibZ9hqPxUnyYLQt4G9Mh_dfAmygd1v2jk4
http://www.oppi.uef.fi/aducate/projektit/monikko/Kurdiartikkeli_Saarinen.pdf
https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000002672006.html
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/114888/Sihvonen.pdf?sequence=1
https://www.avoin.helsinki.fi/oppimateriaalit/sosiologia/materiaali/luku5.html