Suomen mediassa on viime vuosina käyty paljon keskustelua ns. loukkaantumisen kulttuurista ja siitä, miten mitään ei voi enää sanoa, kun kaikesta loukkaannutaan. Silloin kun näin jo lähtökohtaisesti pyritään mitätöimään ja hiljentämään ulostulot joissa vähemmistöjen edustajat, tai naiset nostavat esiin, seksismiä, misogyniaa tai rasismia, meillä on edelleen keskustelukulttuurissa paljon ongelmia. Yhteiskunnan rakenteissa ja ihmisten asenteissa voimakkaasti vaikuttavat institutionaalinen rasismi, patriarkaatti ja valkoinen ylivalta pyrkivät edelleen vaientamaan vähemmistöjen äänen. Nyt kun ensimmäistä kertaa länsimaissa eletään aikaa, jossa historiallisesti marginalisoituja ryhmiä edes jossain määriin kuunnellaan siitä, minkä he kokevat loukkaavana ja rasistisena. Silloin kun naiset nostavat esiin misogynisen puheen tai painetun sanan ongelmallisuuden, edelleen suomalaisessakin mediassa nousee esiin kommentteja kuten: Ei saa olla niin herkkähipiäinen, ei tällaisista kommenteista ennenkään olla loukkaannuttu. Yksittäiset poliitikot voivat olla loukkaantuneita heihin kohdistuvista verbaalista misogynisistä kommenteista, jolloin on hyvä, jos he nostavat asian esiin julkisuudessa ja puuttuvat vihapuheeseen. Kulttuurisella ja yhteiskunnallisella tasolla misogynisen verbaalisen retoriikan tuomitsemisessa ja esiin nostamisessa ei kuitenkaan ole kysymys siitä, että yksittäinen ihminen olisi loukkaantunut häneen kohdistuvista kommenteista. Kysymys on siitä tavasta, miten puhumme julkisesti esimerkiksi vähemmistöistä ja naisista keskustelukulttuurissa, josta nuoret ottavat vaikutteita, jota nuoret seuraavat ja johon nuoret peilaavat itseään ja paikkaansa siinä. 1990-luvulla jolloin olen itse seurannut median keskustelukulttuuria teini-ikäisenä, seksismi, misogynia ja rasismi oli arkipäivää verbaalisissa ulostuloissa. Se että tänä päivänä misogyniseen, rasistiseen ja seksistiseen retoriikkaan puututaan, on positiivinen asia. Loukkaantuneita tässä ajassa ovat ensisijaisesti iäkkäät heteroseksuaalit valkoiset ihmiset, jotka eivät enää voi harjoittaa verbaalista misogyniaa, seksismiä ja rasismia yhtä vapaasti kuin aikaisemmin joutumatta siitä vastuuseen. Misogyninen, seksistinen ja rasistinen puhe ei koskaan ole ollut huumoria. Tätä ei kuitenkaan vieläkään kaikkialla tunnisteta, vaan edelleen suomalaisessakin keskustelukulttuurissa misogyniaan tai rasismiin puuttumisesta ja sen tuomitsemisesta saattaa joutua kohtaamaan syytöksiä huumorintajuttomuudesta tai herkkähipiäisyydestä.
Nyt kun meidän sukupolvi on puikoissa meidän täytyy pystyä puuttumaan seksistiseen, rasistiseen ja misogyniseen keskustelukulttuuriin ja tuomita tällaiset esiintulot joka tilanteessa. Me ei voida hyväksyä sitä, että Z -sukupolvi joutuisi tässä ajassa sietämään, ottamaan vaikutteita ja peilaamaan itseään samankaltaisessa julkisessa keskustelukulttuurissa mistä itse olemme ottaneet vaikutteita, silloin kun olemme olleet vaikutteille paljon alttiimpia kuin nyt. Tässä on yhden meidän sukupolven edustajan esimerkki siitä, miten misogyniset hyökkäykset nostetaan esiin, niihin puututaan ja ne tuomitaan. Alexandria Ocasio Cortez tuo tässä esiin, miten kysymys ei ole siitä, että yksittäinen naispuolinen vähemmistön edustaja olisi välttämättä loukkaantunut häneen kohdistuvista misogynisistä ja rasistisista hyökkäyksistä, koska tällainen vihapuhe ei ole millään tavalla uutta. Kysymys on siitä, että tässä ajassa misogyniaan ja rasismiin puututaan silloin, kun jotkut tahot pyrkivät normalisoimaan sitä julkisessa keskustelukulttuurissa. Tämä AOC:n ulostulo muistuttaa myös siitä, että misogyniset hyökkäykset eivät ole millään tavalla sidoksissa luokkaan tai asemaan, vaan tällaista retoriikkaa esiintyy yhteiskunnan kaikilla kerroksilla. Tämän vuoksi tätä AOC:n puhetta on kutsuttu meidän sukupolven tärkeimmäksi feministiseksi puheeksi, jonka vuoksi tämä puhe on historiallinen.