Olen koko elämäni nostanut idoleitani ja sankareitani jalustalle. Yksi asia joka määrittää minua edelleen samalla tavalla kuin teini-iässä on se, miten fanitan bändejä, musiikkia, politikkoja ja nuorempana myös monia urheilijoita, ylipäätään ihmisiä. Ihmisten jalustalle nostaminen ja fiilistely on aina määritellyt suurta osaa siitä mitä olen. Hip hop artistit Tupac Shakur ja Calvin Broadus Jr. eli Snoop Dogg ovat ihmisiä, jotka ovat merkittäviä sankareita ja esikuvia minun sukupolvelleni ja myös määrittävät sukupolvemme sukupolvi kokemusta, erityisesti meille jotka ollaan synnytty 1980-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Fanin näkökulmasta Tupac Shakur ja Snoop ovat määritelleet valtavan suurta osaa elämästäni siitä asti, kun olen ollut 12-vuotias. Olen rakastanut Shakurin ja Snoopin poliittisia ulostuloja, antirasistista retoriikkaa ja Shakurin kohdalla olen erityisesti ihaillut hänen historian tuntemuksensa hyödyntämistä lyriikoissa, sekä mustia naisia voimauttavia lyriikoita. 

Se että Shakur on tuomittu seksuaalirikoksesta 1994, on asia minkä olen aina ohittanut. Asian esiin nouseminen jotain kautta mieleeni on aina tuntunut pahalta, mutta olen heti tämän jälkeen pyrkinyt ajattelemaan muita asioita ja unohtamaan tapauksen. 1990-luvulla ajattelin, että kysymys on ollut alaikäisestä ihmisestä ja suostumuksellisesta seksistä, jonka jälkeen toinen osapuoli on myöhemmin nostanut syytteen Shakuria vastaan motiivinaan raha, koska käsitykseni oli, että selviytyjä oli rikoksen tekohetkellä ollut alle alaikäinen. Kerroin itselleni pitkään tällaista misogynististä tarinaa, selvittämättä mitä on tapahtunut ja saman aikaisesti nostin Shakuria jalustalle, hänen lukeneisuutensa, kantaa ottavien sanoitusten ja runollisten lahjojensa vuoksi. Olen toisin sanoen valkoisena naisena nostanut jalustalle mustaa miestä, joka on tuomittu mustaan naiseen kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta. Tämä on myös asia mistä en ole koskaan ottanut vastuuta. 

Shakur on historiallinen henkilö ja juhlittu sankari oman sukupolveni keskuudessa, ei vaan afrikkalaisamerikkalaisten keskuudessa, vaan myös latinojen, aasialaisten ja valkoisten keskuudessa ympäri maailmaa. Seksuaalirikoksesta selvinnyt nainen Ayanna Jackson ei ole julkisuuden henkilö, vaan yksittäinen musta nainen, joka on tuonut esiin, ettei todennäköisesti olisi koskaan edes puhunut kohtaamastaan seksuaalisesta väkivallasta viranomaisille, jos hotellin henkilökuntaan kuulunut ihminen ei olisi alkanut esittää hänelle kysymyksiä hississä heti rikoksen jälkeen. Jackson on myös tuonut esiin, etteivät viranomaiset todennäköisesti olisi olleet kiinnostuneita hänen voinnistaan ja kohtaamastaan seksuaalisesta väkivallasta samassa mittakaavassa, jos syytetty tekijä ei olisi ollut Tupac Shakur. 

Yhdysvaltojen vallan rakenteita on historiallisesti ohjannut valkoinen ylivalta ja rakenteellinen rasismi. Nämä institutionaalisen rasismin rakenteet ovat luoneet myytin mustasta miehestä barbaarisena raiskaajana, joka vainoaa erityisesti valkoisia naisia. Valkoinen ylivalta on historiallisesti hyväksikäyttänyt tätä myyttiä keppihevosena rasismille. Taiteessa ja kulttuurissa tästä tunnetuin esimerkki on Yhdysvaltojen sisällissotaa ja sen jälkeistä aikaa kuvaava mykkäelokuva The Birth of a Nation (1915), joka glorifioi Ku Klux Klania ja kuvaa mustan miehen väkivaltaisena raiskaajana. Tätä luomaansa rasistista myyttiä hyväksikäyttäen valkoinen ylivalta on myös historiallisesti tuominnut syyttömiä mustia miehiä valkoisten naisten raiskauksista elinkautiseen vankeuteen tai teloitettaviksi tekaistuin perustein. Tämän on mahdollistanut valkoisen ylivallan edustus yhdysvaltalaisen yhteiskunnan rakenteissa mm. oikeusjärjestelmän elimissä ja poliittisen päätöksenteon areenoilla.  

Kirjailija ja feministi bell hooks tuo esiin vuonna 1994 kirjoittamassaan artikkelissa Sexism and Misogyny: Who Takes the Rap?, miten gangsta rapissä glorifioitu patriarkaalinen misogynia heijastuu yhteiskunnassamme vaikuttavista ajattelumalleista, joita valkoisen miehen kehittämä patriarkaalinen yhteiskunta on ylläpitänyt ja jonka mustat sekä valkoiset miehet ovat omaksuneet osaksi gangsta rapin lyriikoita ja arvoja. Gangsta rapin retoriikan vaikutteet ovat 1960-luvulla ja 1970-luvulla vaikuttaneessa Black Power- liikkeessä, joka hyökkäsi anteeksipyytelemättömästi yhdysvaltalaisen yhteiskunnan rasistisia rakenteita vastaan. Black Power- liikkeessä mustat miehet kuitenkin myös omaksuivat ensimmäisen kerran kokonaisvaltaisesti valkoisen patriarkaalisen yhteiskunnan misogynian ja asettivat mustan patriarkaatin vahvistamisen keskiöön. Gangsta rapille mustaa patriarkaattia vahvistava retoriikka on ollut ominaista samalla tavoin kuin Black Power- liikkeelle. Black Power- liikkeen sisällä mustien naisten nostaessa esiin kokemaansa fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa heidän äänensä usein hiljennettiin liikkeen sisällä. Mustat miehet ovat yhdistäneet väkivaltaa esiin nostaneet naiset ja heidän kritiikkinsä liikkeen niin sanottujen vihollisten, eli valkoisten kapitalistien leiriin. Eli niiden valkoisen ylivallan tahojen jotka olivat luoneet kulttuurillisen ja rasistisen myytin mustasta miehestä barbaarisena raiskaajana.  Tämä mustiin naisiin kohdistuva henkinen väkivalta, jolla naisten äänet pyrittiin hiljentämään, on myös usein ollut homofobista ja sovinistista niin, että mustia naisia on kutsuttu lesbofeministeiksi loukkaustarkoituksessa. Tällä pyrittiin yhdistämään mustat naiset aikalaiseen feministiseen liikkeeseen, jonka johdossa 1970-luvuilla näkyvimmin usein vaikuttivat valkoiset naiset, ei vain valkoisen ylivallan rakenteiden vuoksi, vaan myös, koska feministinen liike ei ollut rasismista vapaa. Mustat naiset eivät myöskään tulleet kuulluiksi toisen aalloin feministisen liikkeen sisällä, jonka johdossa toimineet valkoiset naiset keskittyivät pääasiallisesti valkoisten naisten emansipaatioon ja oikeuteen käydä ansiotyössä. Mustat naiset, jotka olivat vuosisatojen ajan työskennelleet valkoisissa perheissä ilmaiseksi, eivät kokeneet ansiotyön tavoitetta yhtä keskeisenä omassa emansipaatiossaan patriarkaatista, kuin valkoiset naiset.  Tämä on yksi vaikuttaja sille minkä vuoksi mustat naiset ovat historiallisesti kuvanneet kokeneensa syvempää yhteyttä omiin miehiinsä kuin valkoisiin feministeihin.

Tällä hetkellä elämme aikaa, jossa mustien naisten ääntä heidän kokemastaan väkivallasta kuunnellaan ainakin joiltain osin valtavirran toimesta. Tämän on osoittaneet dokumentit kuten R&B artisti R. Kellyn harjoittamaa seksuaalista väkivaltaa kuvaava Surviving R. Kelly ja tähän on vaikuttanut erityisesti Me too –liike. Surviving R. Kelly ja On the Record, joka kuvaa levy-yhtiö Def Jamin perustajan Russell Simmonsin harjoittamaa seksuaalista väkivaltaa mustia naisia kohtaan, ovat olleet vallankumouksellisia dokumentteja, koska lukuisten POC naisten kuvaillessa kokemaansa seksuaalista väkivaltaa, POC naisia on viimein alettu kuuntelemaan niistä väkivallan kokemuksista, joita he ovat joutuneet kokemaan valkoisten ja mustien miesten taholta, edes jollain tasolla. Helmikuussa 2020 Snoopin instagramissa osoittama avoin viha journalisti Gayle Kingiä ja juontaja Oprah Winfreyä kohtaan, koripalloilija Kobe Bryantin, näyttelija Bill Cosbyn ja pop artisti Michael Jacksonin puolesta, kuitenkin on yksi esimerkki siitä, ettei muutos tule tapahtumaan kivuttomasti. 

Sillä etten ole itse ottanut vastuuta siitä, että olen ylistänyt ja nostanut jalustalle mustaa miestä, joka on tuomittu mustaan naiseen kohdistuvasta seksuaalirikoksesta, on ollut merkitystä mm. sen vuoksi, koska en ole ollut ainut valkoinen nainen joka on toiminut näin. Valkoiset naiset ovat usein asettuneet mustien miesten ja valkoisten miesten taakse, kun mustat naiset ovat syyttäneet miehiä seksuaalisesta väkivallasta ja raiskauksista. Olen perehtynyt Ayanna Jacksonin kuvaukseen häneen kohdistuneesta joukkoraiskauksesta ensimmäisen kerran vuonna 2015. Kesällä 2019 törmäsin Ayanna Jacksonin haastatteluun Vald Tv:ssä, jossa hän kertoo oman versionsa tapauksen osalta ensimmäisen kerran kameroiden edessä. Eli raiskauksesta joka johti Shakurin vankeus tuomioon. Tämä haastattelu on helmikuulta 2018. Haastattelu sisältää yksityiskohtaisia kuvauksia joukkoraiskauksesta, enkä suosittele sen katsomista herkille ihmisille. Todettakoon myös, että haastattelija Vlad Lyubovny kommunikoi tavalla, joka on paikoin todella ongelmallista. Juurikaan huomioimatta, että haastattelee väkivaltarikoksesta selviytynyttä naista, joka kuvaa yksityiskohtaisesti häneen teini-iässä kohdistunutta seksuaalista väkivaltaa, rikostapauksessa, joka tunnetaan laajamittaisesti ympäri maailmaa ja josta tuomittu tekijä, on paitsi kuollut väkivaltarikoksen uhrina, myös miljoonien ihmisten ympäri maailmaa juhlima ikoninen legenda.

Mielestäni Ayanna Jacksonin kuvauksesta, häneen kohdistuneen seksuaalisen väkivallan osalta, tulee esiin, että Yhdysvalloissa valkoisen ylivallan toimijat, kuten poliisi ja syyttäjä, halusivat hoitaa työnsä niin, että tapaus vietäisiin oikeuteen ja Shakur saisi tuomion seksuaalisesta väkivallasta johon hän syyllistyi. Väitän, ettei Ayanna Jacksoniin kohdistuneesta joukkoraiskauksesta oltaisi oltu yhtä kiinnostuneita, jos tekijä ei olisi ollut Shakur. Tähän viittaavat mm. se, että muita joukkoraiskaukseen syyllistyneitä ei tuomittu edes seksuaalisesta väkivallasta kuten Shakuria, siitä huolimatta, että heidän osallisuutensa rikokseen oli poliisin tiedossa. En näe, että virkavalta olisi halunnut ylläpitää Jaksonia poliisin ja syyttäjän osoittamassa turvapaikassa koko rikoksen ja oikeudenkäynnin välisenä aikana (eli lähes vuoden), niinkuin he pitivät, yhtä innokkaasti, jos syytetty ei olisi ollut Shakur.

Kun mustat naiset kuvaavat joutuneensa raiskauksen uhriksi Yhdysvalloissa, poliisi harvoin toimii yhtä aktiivisesti kuin tässä kyseisessä tapauksessa, jossa yksi syytetty oli Shakur. Oikeudenkäynnin aikana vuonna 1994 Shakur oli jo menestyvä hip hop -artisti, joka puhutteli anti-rasistisella, vallankumouksellisella ja anarkistisella retoriikallaan mustien nuorten ohella myös valkoisia nuoria ympäri maailmaa. Väitän, että valkoisen ylivallan liikkeelle laittama koneisto piti huolen siitä, että Shakuria vastaan nostettiin syytteet ja hänet tuomittiin, erityisesti siitä syystä, että hänen vaikutusvaltaansa haluttiin heikentää. Tietysti myös sillä, että hän oli ampunut poliiseja muutama kuukausi aikaisemmin on voinut olla osuutta siihen, että NYPD halusi tehdä parhaansa, että Shakur tuomitaan hänen Ayanna Jacksoniin kohdistamastaan seksuaalisesta väkivallasta.

Def Jam levy-yhtiön perustajan Russell Simmonsin seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutunut ja siitä selvinnyt musiikkialalla työskennellyt Drew Dixon on julkisuudessa tuonut esiin, miten se, että Simmonsin seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneet naiset nostavat kokemansa väkivallan julkisuudessa esiin ja puhuvat siitä, samalla heikentää mustien miesten ja poikien asemaa entisestään Yhdysvalloissa. Kun mustat naiset puhuvat kohtaamastaan seksuaalisesta väkivallasta mustien miesten taholta, se asettaa mustat miehet ja pojat samalla alttiimmiksi poliisiväkivallalle, koska Yhdysvalloissa valkoisilla on edelleen vallalla ajattelutapa, missä mustat miehet ja pojat nähdään vaarallisina. Drew Dixon tuo esiin, että mustien naisten nostaessa esiin kokemaansa seksuaalista väkivaltaa niin, että siitä tulee otsikko. Otsikko vahvistaa samalla mielikuvaa mustista miehistä vaarallisina valkoisten silmissä. Pahimmillaan tämä voi johtaa mustien miesten ja poikien surmiin valkoisten ja poliisin toimesta. 

Koen kuitenkin tärkeäksi nostaa esiin Ayanna Jacksonin version häneen kohdistuneesta seksuaalirikoksesta, koska Jackson on itse tuonut esiin, että hänestä luotu kuva viime aikoina ilmestyneissä elokuvissa ja sarjoissa, jotka käsittelevät Shakurin elämää, on täysin virheellinen. Tämän vuoksi Jackson on halunnut nostaa esiin, että esimerkiksi All Eyes on Me elokuvan tekijät eivät ole olleet häneen lainkaan yhteydessä, eikä heitä ole kiinnostaneet niiden naisten näkökulma tapahtumista joita elokuvassa kuvataan. Koska Jacksonin mukaan hänestä esitetty kuva on virheellinen, hän on halunnut julkisuudessa tuoda esiin, että hän on joutunut Shakurin ja tämän ystävien raiskaamaksi, ollessaan 18-vuotias vuonna 1993.  

Vuonna 2017 ilmestyneessä Shakurin elämää kuvaavassa elokuvassa All Eyes on Me ja vuonna 2018 ilmestyneessä Shakurin ja hip hop artisti Christopher Wallacen murhatutkimuksia kuvaavassa sarjassa Unsolved, Shakurin kuvataan nukkuneen viereisessä huoneessa vuonna 1993 kun Ayanna Jackson raiskattiin. Sekä elokuvassa All Eyes on Me, että sarjassa Unsolved kuvataan Shakurin olleen syytön. Elokuvassa All Eyes on Me myös Shakurin kärsimystä vankilassa havainnollistetaan tarkasti. Ayanna Jackson on taas kuvattu tavalla, mikä ei hänen itsensä mukaan kuvaa häntä lainkaan. Myös Shakurin läheinen ystävä, näyttelijä Jada Pinkett Smith on tuonut julkisuudessa esiin, että se miten häntä kuvataan elokuvassa All Eyes on Me, ei vastaa totuutta. Vaikka elokuva All Eyes On Me ei ole dokumentti vaan dramatisoitu elokuva, sen kuvataan kuitenkin perustuvan tositapahtumiin. 

Jos valkoisena naisena kiellän ja siivutan fanittamieni mustien miesten harjoittaman seksuaalisen väkivallan, olen samalla tällöin itse tukemassa patriarkaalisen ja institutionaalisen rasismin rakenteita yhteiskunnassa. Sil Lai Abrams, joka esiintyy Drew Dixonin kanssa vuonna 2020 ilmestyneessä dokumentissa On the Record, on tuonut julkisuudessa esiin, että siitä huolimatta, että 85 % mustista 18-vuotta täyttäneistä teini-ikäisistä tytöistä on kokenut seksuaalista väkivaltaa, Me too- liike ei ole huomioinut mustia tyttöjä ja naisia samalla tavoin kuin valkoisia. 

On tärkeää että seksuaalisesta väkivallasta selvinneitä ihmisiä kuunnellaan heidän kokemastaan väkivallasta. Erityisesti Ayanna Jacksonin tapauksessa häntä ei ole koskaan kuunneltu suuren yleisön toimesta, koska hänen syytöksensä ovat kohdistuneet mieheen, joka on maailmanlaajuisesti arvostettu ja ihailtu hip hop -artisti ja jonka merkitys erityisesti Yhdysvaltojen mustalle väestölle esikuvana ja legendana on suuri. Tilanteessa missä seksuaalisesta väkivallasta selviytynyt ihminen on yksittäinen musta nainen, joka on suurelle yleisölle tuntematon ja rikoksesta tuomittu henkilö on sankari ja legenda, on selvää, että patriarkaalisessa yhteiskunnassa valtavirta asettuu tämän legendan kuvauksen taakse tapauksen osalta. Ayanna Jackson on joutunut kohtamaan misogynististä vihaa ja uhkauksia siitä asti, kun on syyttänyt Shakuria ja hänen ystäviään joukkoraiskauksesta loppuvuonna 1993. Nykyään tämä misogyninen viha Jacksonia kohtaan on siirtynyt internettiin ja sosiaalisen median areenoille. Jacksonin annettua haastattelu, missä hän tuo esiin oman versionsa tapahtumista vuonna 2018, haastattelun seurauksena mm. hip hop artisti Daz Dillinger hyökkäsi verbaalisesti Instagramin tilillään Ayanna Jacksonin kuvausta vastaan.

Suomenkin mediassa on julkaistu mielipidekirjoituksia siitä, miten tässä ajassa gangsta rappiä nostalgisesti juhliva musiikkikulttuuri jättää huomioimatta gangsta rapin misogynian ja sen, miten jotkut gangsta rapin ikonit ovat 1990-luvulla syyllistyneet mustiin naisiin kohdistuvaan fyysiseen ja seksuaaliseen väkivaltaan. 2010-luvulla ilmestyneitä elokuvia All Eyes on Me sekä hip hop yhtye NWA:n historiaa kuvaava Straight Out Compton on kritisoitu siitä, että niiden narratiivista on jätetty kokonaan pois Shakurin syyllistyminen seksuaalirikokseen ja hip hop artistin ja tuottajan Dr. Dren syyllistyminen mustiin naisiin kohdistuvaan fyysiseen väkivaltaan. Jada Pinkett Smith on myös käsitellyt Facebookissa ylläpitämässään sarjassa Red Table Talk sitä, miten vuonna 2015 ilmestyneeseen Straight Out Compton elokuvaan haettiin naispuolisia näyttelijöitä ja esiintyjiä listaamalla naiset neljään eli katekoriaan. A ryhmään luettiin mukaan mallit, joilla odotettiin olevan omat hiukset ja joiden ikä haarukka oli 18-29- vuotta. B-ryhmään afrikkalaisamerikkalaiset naiset joilla oli vaalea iho ja omat hiukset, esimerkiksi annettiin Beyoncé Knowles-Carter. C-ryhmään laskettavaksi kuulunet naiset saivat käyttää peruukkia, mutta heidän ihonvärinsä ei saanut olla tummempi kuin medium. D-ryhmään lueteltiin kuuluvaksi naiset, jotka olivat afrikkalaisamerikkalaisia köyhiä naisia, joilla oli tumma iho. Red Table Talkin kyseinen jakso käsitteli ilmiötä colorism, missä on kysymys syrjinnästä oman rodun sisällä. Ilmiö alkoi massaraiskauksesta Yhdysvalloissa, kun valkoiset orjanomistaja miehet raiskasivat mustia naisia, joiden synnyttämät lapset olivat raiskauksien seurauksena vaaleampia ihonväriltään kuin muut mustat orjat. Koska heidän ihonsa oli vaaleampi heitä alettiin kohdella paremmin kuin sellaisia lapsia joilla oli tummempi iho. lmiö colorism, mille ei käsittääkseni ole vielä suomenkielistä vastinetta, on mustiin naisiin kohdistuva sorron muoto samoin kuin rasismi ja misogynia. Straight Out Compton tekijöiden laatima listaus, joka jakoi naiset ryhmiin, on yksi esimerkki siitä, millä tavalla POC naiset joutuvat kohtaamaan misogyniaa ja colorismia heidän oman yhteisönsä taholta, samanaikaisesti kun he joutuvat kohtaamaan misogyniaa ja rasismia yhteiskunnan valtarakenteissa vaikuttavan valkoisen ylivallan ja valkoisten taholta ylipäätään.

Olen tutkinut pro -gradussani mustien naisten kohtaamaa sukupuolittunutta väkivaltaa Black Power -liikkeen organisaation, Mustan pantterin itsepuolustuspuolueen sisällä. Kun valitsin graduni aihetta syksyllä 2012 tiesin vain, että haluaisin sen käsittelevän panttereita ja että halusin tehdä tutkimusta intersektionaalisen feminismin näkökulmasta. Alkuperäinen ajatukseni oli, että tutkisin Mustan pantterin puolueeseen kohdistettua väkivaltaa FBI:n ja valkoisen ylivallan toimesta, mutta kun silloinen graduni ohjaaja ehdotti, että tutkisin puolueen jäsenten omaelämäkertoja ja naisten asemaa puolueen sisällä omaksuin aiheen ja olin varma, että haluisin kirjoittaa graduni siitä. Samalla aloin kuitenkin tuntemaan pelkoa siitä, että tutkimus saatettaisiin nähdä rasistisena, koska se käsitteli mustien miesten harjoittamaa väkivaltaa eikä valkoisten miesten, kuten aluksi olin ajatellut. Kun aloitin tutkimaan Mustan pantterin puolueen sukupuolipolitiikkaa ja naisten asemaa puolueen sisällä käytännössä, en tiennyt liikkeestä mitään. 

Alettuani lukemaan puolueen jäsenten omaelämänkertoja aloin fanittaa liikkeen politiikkaa ja anteeksipyytelemätöntä rasismin vastaista retoriikkaa, jota pantterit myös realisoivat käytännön toiminnassaan 1960-luvun lopussa. Oma henkilökohtainen suhteeni liikkeeseen muuttui, kun aloin tutustua puolueesta tehtyyn tutkimukseen. Erityisesti tutkimukset, jotka käsittelevät puolueen johtajan Huey Newtonin johtamia järjestäytyneen rikollisuuden toimintoja Oaklandin mustassa yhteisössä, sekä puolueen sisällä harjoitettua väkivaltaa, saivat minut arvioimaan suhdettani liikkeeseen uudelleen. Tällaisia tutkimuksia oli erityisesti journalistin ja tutkijan Hugh Pearsonin laatima elämäkerrallinen tutkimus liikkeen johtajasta Huey Newtonista: The Shadow of the Panther, Huey Newton and the Price of Black Power in America (1994), sekä tutkija Margo Perkinsin kriittinen ja analyyttinen tutkimus Mustan pantterin puolueessa vaikuttaneiden naisten Elaine Brownin, Angela Davisin ja Assata Shakurin omaelämänkerroista: Autobiography as Activism: Three Black Women of the Sixties (2000). Nämä tutkimukset luettuani minun oli pakko tunnustaa itselleni, että liikkeen johtajassa Huey Newtonissa oli analyyttisen intellektuellin lisäksi myös toinen puoli, jota hallitsi narsistinen väkivaltainen käytös, joka kohdistui hänen lähellään vaikuttaneisiin ihmisiin ja päädyin poistamaan kaikki Instagramissa julkaisemani kuvat joissa ylistin Newtonia. 

Lukiessani tutkimuksia uskottelin itselleni aluksi että tutkijat ovat puolueellisia. Minun oli aluksi vaikeaa suhtautua tutkimusaiheeseeni ja liikkeen jäsenten omaelämäkertoihin objektisesti. Vei aikaa ennen kuin pystyn tunnustamaan tutkijoiden esiin nostaman Newtonin harjoittaman seksuaalisen ja fyysisen väkivallan, sekä puolueen sisällä vallinneet väkivaltaiset käytännöt, kuten ruoskimisen rangaistuskäytäntönä. Hugh Pearsonin tutkimus Shadow of the Panther on laadittu Newtonin läheisten ystävien, sekä Mustan pantterin puolueen jäsenten haastattelujen pohjalta, jonka vuoksi en voinut pitkään uskotella itselleni, että tutkimus olisi puolueellinen. Pearsonin mukaan hänen tarkoituksenaan oli alun perin ollut kirjoittaa elämänkerrallinen tutkimus Huey Newtonin elämästä, eikä elämänkerrallista kuvausta mustasta miehestä joka vajosi hulluuteen, sillä Pearsonilla ei ollut kiinnostusta vahvistaa valkoisen ylivallan luomaa rasistista kuvaa mustasta miehestä brutaalina ja väkivaltaisena. Pearsonin mukaan pantterien väkivaltaiset käytännöt ja puolueen sisäiset murhat alkoivat hahmottua hänelle vasta hänen alettua haastattelemaan puolueen jäseniä 1990-luvun alussa. 

Nykyään Yhdysvalloissa missä poliittinen kahtiajakautuminen on tällä hetkellä syvempää kuin pitkään aikaan, konservatiivinen oikeisto korostaa Mustan pantterin puolueen väkivaltaista retoriikkaa ja hyökkäyksiä poliisia vastaan. Siinä missä progressiivinen vasemmisto ja erityisesti vasemmalle poliittisesti sijoittuvat afrikkalaisamerikkalaiset nostavat esiin liikkeen organisoimia sosiaaliohjelmia, sekä FBI:n toimesta surmattuja puolueen jäseniä. Tutkimusta jossa käsiteltäisiin liikkeen sisäistä väkivaltaa, Newtonin johtamia järjestäytyneen rikollisuuden operaatioita Oaklandissa 1970-luvulla ja yhtäläisesti puolueen ruoka-apu ja sosiaaliohjelmia, sekä FBI:n COINTELPRO:n kautta puolueeseen kohdistamaa terroria, ei mielestäni edelleenkään ole.  

Nykyään sosiaalinen media on antanut meille faneille suoran yhteyden seurata uutisia ja kuvia joita omat sankarimme jakavat. Tämän vuoksi sosiaalisen median foorumit kaikessa pahassa ja vastenmielisyydessään ovat kuitenkin jotain sellaista mitkä yhdistävät meidät edes jollain asteella idoleihimme, jonka vuoksi en halua jäädä niiden ulkopuolelle. Graduni lähteitä läpikäydessäni yksi voimani lähteistä fanittamani musiikin lisäksi oli rakkauteni poliittiseen aktivismiin ja ihmisiin joita fanitan. Erityisesti hip hop artisti Chuck D:n ja punkrock artisti Tom Morellon poliittinen aktivismi sosiaalisessa mediassa on ollut yksi suurimmista voimani lähteistä 2010-luvun poliittisessa ilmapiirissä, missä nationalistiset suuntaukset ja arvokonservatiiviset tahot ovat nostaneet päätään. 

Kun graduprosessini aikana luin tutkimuskirjallisuutta Mustan pantterin puolueesta tunteeni olivat ristiriitaiset, kun olin koko päivän lukenut Newtonin luomista järjestäytyneen rikollisuuden operaatioista Oaklandin mustassa yhteisössä. Puolueen naisten pakottamisesta prostituutioon, mustan yhteisön yrittäjien kiristämisestä ja hyväksikäyttämisestä taloudellisen hyödyn nojalla, tai siitä miten Newton pahoinpiteli ja raiskasi mustia naisia. Tunteeni olivat ristiriitaiset kun minulle selkeni, että samalla kun liberaali vasemmisto nosti Newtonin jalustalle 1970-luvulla, Newtonin vainoharhaisuudesta ja narsistisesta käytöksestä kummunnut fyysinen ja seksuaalinen väkivalta kohdistui vain Oaklandin sosioekonomisesti heikoimmassa asemassa oleviin mustiin, jolloin yhteiskunnan kapitalistiset ja valkoisen ylivallan rakenteet pitivät väkivallan piilossa. Erityisesti koska suurin osa Oaklandin mustista ei luottanut rasistiseen poliisiin vaan pysyi väkivallasta vaiti. Tämän johdosta tunteeni olivat todella ristiriitaiset graduprosessini aikana, kun päivien päätteeksi selailin Instagramia ja Yhdysvalloissa Kaliforniassa missä aamu oli alkanut sarastaa, Chuck D ja Tom Morello usein glorifioivat Huey Newtonia. Hänen intellektuellista teoretisointiaan ja aktivisminaan 1960-luvulla, erityisesti helmikuussa 2018 Black History Month:in kunniaksi. 

Tämän jälkeen en pystynyt pitkään ajattelemaan muuta kun ristiriitaa pantterien julkisen retoriikan ja käytännön toimien välillä tultaessa sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Tämä oli positiivista siltä osin, että tästä ristiriidasta muodostui graduni tutkimusongelma, mutta samasta syystä en kuitenkaan pystynyt nukkumaan. Ymmärrän hyvin, että pantterien ja Huey Newtonin merkitys Chuck D:lle ja Tom Morellolle 1960-luvun lapsina on korvaamaton. He eivät ole vain joutuneet todistamaan tai katsomaan vierestä, vaan myös elämään ja kohtaamaan fyysistä ja verbaalista rasistista syrjintää valkoisten taholta. Samanaikaisesti 1960-luvulla pantterit ovat näyttäytyneet anteeksipyytelemättöminä vallankumouksellisina, jotka vaikuttivat samanaikaisesti ruohonjuuritasolla ja etulinjassa haastaen institutionaalisen rasismin rakenteita. Samalla ymmärrän myös, etten voi taustani vuoksi valkoisena koskaan täysin ymmärtää pantterien mukanaan tuomaa voimaa ja itseluottamusta afrikkalaisamerikkalaisille, joiden kohtaamat sorron muodot ulottuvat edelleen kaikkialle yhteiskuntaan, siitä huolimatta kuinka paljon olisin aiheeseen perehtynyt. 

Vasemmistossa me emme ole mielestäni kuitenkaan pystyneet edelleenkään tunnustamaan sankariemme mustiin naisiin kohdistamaa fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa ja puuttumaan siihen samalla tavalla, kun puutumme oikeiston sankareiden harjoittamaan väkivaltaan mustia naisia kohtaan. Tämän asian osalta meillä on peiliin katsomisen paikka. Jos emme pysty tarkastelemaan historiallisia sankareitamme kokonaisuudessaan kaikkine ominaisuuksineen ja tunnustamaan heidän harjoittamaansa seksuaalista väkivaltaa, menetämme pohjan kritiikiltämme nostaessamme esiin oikeiston sankarien harjoittamaa seksuaalista väkivaltaa. Kuitenkin aina ottaen huomioon, että valtaa pitäviltä tahoilta, jotka usein historiallisesti ovat olleet oikeiston sankareita, tulee ensisijaisesti ja erityisesti poikkeuksetta odottaa ja vaatia puhtaista papereita. 

Snoopin Gayle Kingiä ja Oprah Winfreytä kohtaan kohdistama misogynia Instagramissa helmikuussa 2020, (joka sai alkunsa, kun King haastatteli Kobe Bryantin ystävää, koripalloilija Lisa Leslietä ja esitti hänelle kysymyksiä vuonna 2003 Bryantiin kohdistuvasta raiskaus syytteestä), on verrattavissa siihen vihaan ja misogyniaan, jonka kohteeksi mustat naiset joutuivat, jos he nostivat esiin mustien miesten harjoittamaa seksuaalista tai fyysistä väkivaltaa Black Power -liikkeen sisällä 1960- ja 1970-luvuilla. Mustat naiset joutuivat kohtaamaan misogyynisia syytöksiä omien hylkäämisestä ja asettumisesta valkoisten sortajien puolelle. On the Record dokumentilla esiintyvä Sil Lai Abrams, on julkisuudessa nostanut esiin, että mustien naisten puhuessa mustien miesten harjoittamasta seksuaalisesta väkivallasta, heidän katsotaan nousevan oman rotunsa, kulttuurinsa ja yhteisönsä koodeja vastaan, jonka vuoksi mustat naiset usein hiljenevät kohtaamastaan seksuaalisesta väkivallasta, sillä he eivät halua olla itse vastuussa tämän koodin rikkomisesta.

Hip hop artisti 50 centin ja Snoopin Instagramissa jakama julkaisu, missä ilmoitetaan, että musta valtuuskunta haluaa välittömästi vaihtaa Gayle Kingin Yhdysvaltain edustajainhuoneen tämänhetkiseen puhemieheen Nancy Pelosiin, ei ole millään tavalla uutta ja täysin verrattavissa mustien naisten kohtaamaan misogyniaan Black Power -liikkeen sisällä. Julkaisussa ehdotetaan vaihtokauppaa humoristisessa mielessä, koska Nancy Pelosi oli kyseisenä aikana, eli helmikuun alussa 2020 juuri ollut otsikoissa, koska hän repi presidentti Donald Trumpin State of the Union puheen julkisesti Yhdysvaltojen kongressin ja kameroiden edessä. Käytännössä kuvassa naiset nähdään objektisina vaihdon välineinä ja näin myös miesten omaisuutena. Vaikka julkaisu oli tarkoitettu ymmärrettäväksi humoristisessa mielessä, se ei onnistunut tarkoituksessaan, koska misogynia samoin kuin rasismi ei ole koskaan ollut huumoria. Kysymys on vain ja ainoastaan misogyniasta jota pyritään selittelemään huumorilla. Kuva ei näin ole onnistunut naurattamaan muita kuin misogynisestä retoriikasta nauttivia ihmisiä. Myös se miten julkaisussa ja internetissä ylipäätään juhlittiin Pelosia siitä, että hän repi Trumpin SOTU puheen, on ongelmallista, koska Trumpin politiikan ja retoriikan tuomitsemiseen, tai arvosteluun ei vaadita muuta kuin ihmisyyttä. Repimällä puheen Pelosi ilmaisi tunteensa puheesta käytännössä, koska hänellä oli siihen mahdollisuus. Pelosi ei ole ainoa joka piti puhetta repimisen arvoisena. Pelosin reaktio Trumpin SOTU puheeseen ei tee hänestä sen enempää antirasistia kuin kenestä muustakaan valkoisesta. 

Nostamalla toisia naisia toisten yläpuolelle miehet ovat historiallisesti syyllistäneet ja hiljentäneet naisia tilanteissa, joissa naiset eivät ole toimineet niin sanottujen patriarkaalisten sääntöjen mukaisesti. Vertailemalla naisia keskenään ja ylistämällä sellaisia naisia, jotka eivät ole haastaneet patriarkaattia esimerkiksi nostamalla esiin miesten harjoittamaa seksuaalista väkivaltaa, naisten ääni on historiallisesti pyritty hiljentämään. Kirjailija Michele Wallace nostaa 1978 ilmestyneessä klassikko teoksessaan: Black Macho and the Myth of Superwoman, esiin ensimmäisen Yhdysvaltojen presidentiksi pyrkineeseen naiseen Shirley Chisholmiin kohdistuneen misogynian hänen presidentinvaali kampanjansa aikana vuonna 1972. Chisholmin vaalikampanjan aikaan koomikko Redd Foxx kommentoi televisiossa, että haluasi, aikalaisen valkoisen seksisymbolina pidetyn Raquel Welchin mieluummin kuin Shirley Chisholmin minä päivänä hyvänsä. Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten miehet ovat historiallisesti arvottaneet ja pilkanneet naisia, jotka ovat haastaneet patriarkaalisia normeja. Chisholm rikkoi patriarkaatin kirjoittamattomia sääntöjä jo pelkästään olemalla nainen ja tavoittelemalla valtaa, siinä missä Raquel Welch mallina ja näyttelijänä istui aikalaisiin patriarkaalisiin odotuksiin siitä, miten naisen tulisi käyttäytyä ja olla huomattavasti paremmin.  Miesjohtoisen ja patriarkaalisiin arvoihin nojaavan Black Power -liikkeen sisällä Chisholmin vaalikampanjaa ei laajasti tuettu. Poikkeuksena tästä oli kuitenkin Mustan pantterin puolue, joka tuki Chisholmin kampajaa julkisesti. 

Chisholmiin 1970-luvun alussa kohdistettu misogynia on verrattavissa 50 centin ja Snoop Doggin jakamaan julkaisuun, missä mustan yhteisön miehet haluavat vaihtaa älykkään ja suositun mustan naisen valkoiseen naiseen, koska tämä misogynian kohteena oleva musta nainen on jollain tavalla rikkonut patriarkaatin vallitsevia normeja siitä, miten naisen tulisi käyttäytyä. Gayle Kingin nostaessa esiin Bryantiin kohdistuvia syytteitä seksuaalisesta väkivallasta kesäkuulta 2003, King nousi sitä epävirallista koskemattomuuden suojaa vastaan mistä mies huippu-urheilijat, jotka ovat juhlittuja sankareita ympäri maailmaa, usein nauttivat. Snoopin Instagramissa Kingille julkaisema viesti: Hey Gayle. Fuck u. Kobe was our superhero. Bitch on verrattavissa vuonna 2015 ilmestyneessä dokumentissa The Hunting Ground kuvattavaan misogyniaan, naista kohtaan, joka nosti syytteen raiskauksesta suosittua urheilijaa vastaan. Dokumentissa kuvataan, miten erityisesti urheilijan joukkuetta kannattaneet fanit tuomitsivat naisen mediassa valehtelijaksi ja syyttömän urheilijan maineen tahrijaksi, samalla kohdistaen häneen misogynististä vihaa. 

Snoopin noustessa puolustamaan Bryantia sosiaalisessa mediassa, hän nosti samalla esiin Bill Cosbyn, Harvey Weinsteinin ja Michael Jacksonin. Näiden miesten, joista kaksi on syyllistynyt kymmenten naisten häirintään ja raiskauksiin ja yksi poikien seksuaaliseen hyväksikäyttöön, yhdistäminen Bryantiin oli kaikin tavoin vastenmielistä. Snoopin misogynisissä hyökkäyksissä Kingiä ja Winfreytä vastaan oli tarkoitus kritisoida sitä, että monet mustat miehet olivat kokeneet Kingin ja Winfreyn nostavan esiin pääasiallisesti vain mustien miesten harjoittamaa seksuaalista väkivaltaa, eivätkä kohdistaneet riittävästi huomiota valkoisiin valtaa omaaviin miehiin, kuten Weinsteiniin. Ulostulo ei välttämättä ollut täysin perusteeton, mutta Snoopin misogyninen tapa nostaa asia esiin, vei siltä pohjan, koska misogyniassa ei ole koskaan kysymys kritiikistä. 

Se ovatko Oprah Winfrey ja Gayle King nostaneet mustien miesten harjoittamaa seksuaalista väkivaltaa useammin esiin, kuin valkoisten miesten, on asia, jota en pysty arvioimaan. Winfrey on itse joutunut seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi lapsena, jonka vuoksi hänen haastatellessaan Michael Jacksonin seksuaalisesta hyväksikäytöstä selvinneitä miehiä hänellä oli omakohtaista kokemusta tunnistaa lasten hyväksikäyttäjän erilaiset metodit ja taktiikat, kuten se miten hyväksikäyttäjä valloittaa lapsen koko perheen puolelleen. Haastatellessaan Central Park syytteistä vapautettuja ja ohjaaja Ava DuVernayta, Winfrey heitti valokeilan myös DuVernayn ohjaamaan ansiokkaaseen Netfilx sarjaan When They See Us, sen ilmestyessä. Haastattelussa Winfrey ja DuVernay onnistuvat tuomaan ansiokkaasti esiin, miten Yhdysvaltojen institutionaalisissa rakenteissa vaikuttava valkoinen ylivalta mahdollisti sen, että nämä viisi teini-ikäistä mustaa poikaa tuomittiin valkoisen naisen raiskauksesta vankeuteen syyttöminä, vuonna 1989. Näen että Winfrey on 1980-luvulta lähtien, koko poikkeuksellisen uransa aikana, nostanut ansiokkaasti esiin institutionaalista rasismia ja rodullista väkivaltaa. 

Snoopin syytökset Winfreyä ja Kingiä kohtaan siitä, etteivät nämä olleet haastatelleet Weinsteinia olivat myös ongelmallisia, koska Weinstein jo lähtökohtaisesti merkitsee suurelle yleisölle jotain aivan muuta kuin Kobe Bryant. Siinä missä valtavirta tunnistaa Weinsteinin vastenmielisenä sarjaraiskaajana, joka on käyttänyt valtaansa väärin pahimmalla mahdollisella tavalla, Bryant on suuren yleisön silmissä koko maailman rakastama urheilusankari ja legenda, joka kuoli traagisesti teini-ikäisen tyttärensä kanssa tammikuussa 2020. Bryant on syyllistynyt tähän seksuaalirikokseen ja on selvää, että yksi kerta on liikaa ja tuomittava, mutta tästä huolimatta hänen vertaamisensa Weinsteinin kanssa ontuu pahasti. Bryantia ei voi verrata Weinsteiniin, joka on saalistaja, hyväksikäyttäjä, sarjaraiskaaja ja psyykkisesti sairas ihminen. 

Ennen Me too- liikettä ja Weinsteinin väkivallasta selviytyneiden naisten ulostuloja, Weinsteinin suosio Hollywoodissa on ollut täysin riippuvaista Weinsteinin valta-asemasta. Erityisesti hänen varakkuudestaan ja niistä mahdollisuuksista, joita Weinstein on pystynyt esimerkiksi aloitteleville näyttelijöille tarjoamaan. Weinsteinin valta-asema on ainut syy, jonka vuoksi Hollywoodin eliitti on poseerannut Weinsteinin kanssa samoissa kuvissa. Minkä vuoksi Snoopin jakamat kuvat Winfreystä ja Kingistä poseeraamassa Weinsteinin kanssa eivät ole parasta mahdollista kritiikkiä. Weinstein ei ole missään vaiheessa ollut persoonansa tai lahjojensa vuoksi kaikkien suosiossa kuten Bryant, jonka kanssa ihmiset halusivat samoihin kuviin, koska häntä arvostetaan ja rakastetaan. 

Koska Kobe Bryant on yksi oman sukupolveni sankareista, meidän fanien on ollut vaikea kohdata häneen kohdistuvia syytteitä. Olen itse ollut Bryantin fani 2000-luvun alusta asti. Muistan, että näin Bryantin pelaavan jossain arvokisoissa 1990-luvun lopulla tai 2000-luvun alussa ja muistan, että selvitin hänen nimensä pelinumeron kautta jotenkin. En kuitenkaan muista miten, koska en käyttänyt internettiä tuona aikana lähes ollenkaan. Muistan opetelleeni lausumaan hänen nimeään oikein, koska halusin osata lausua sen täydellisesti. Muistan, että Bryantia syytettiin raiskauksesta vuonna 2003. Muistan katsoneeni hetken aikaa lehdistötilaisuutta, jossa hänen vaimonsa Vanessa Bryant istui hänen vierellään, kun hän kommentoi syytteitä raiskauksesta. Muistan etten halunnut, enkä pystynyt ajattelemaan syytteitä, enkä selvittämään tarkemmin mitä julkisuudessa tiedettiin siitä mitä oli tapahtunut. Muistan että uskottelin itselleni, että kysymyksessä on todennäköisesti ollut suostumuksellinen seksi ja Bryantia syyttäneen naisen motiivina on todennäköisesti ollut raha. Ajattelin asiasta siis samalla tavalla kuin mitä ajattelin tuona aikana Shakuriin kohdistuvista syytteistä ja seksuaalirikostuomiosta. Samalla tavalla ajattelevat myös monet muut ihmiset, kun joku yksittäinen nainen nostaa syytteet jotain sellaista miesurheilijaa vastaan joka on massojen ihailema. Tämänkaltainen ajattelu, eli asettuminen maineikkaan julkisuudenhenkilön taakse, kun on kysymys sana sanaa vastaan tilanteesta, on todella yleistä ja yksi syy siihen miksi monet naiset hiljenevät kohtaamastaan seksuaalisesta väkivallasta. 

Koska Bryant on ihailtu ja juhlittu urheilusankari ympäri maailmaa, on selvää että häntä vastaan syyteet nostanut nuori nainen, (joka oli 19-vuotias vuonna 2003), on saanut paljon vihaa ja misogyniaa osakseen. Kun syytteet seksuaalisesta väkivallasta kohdistuvat valtavirran kunnioittamaan tähteen, valtavirta myös asettuu tähden puolelle herkemmin kuin nuoren tuntemattoman naisen. Erityisesti tapauksissa joissa kyseessä on urheilija, syytteitä seksuaalirikoksista nostaneet naiset ovat lähes poikkeuksetta joutuneet kohtaamaan misogynisiä hyökkäyksiä. Voimme vain kuvitella, jos joku Suomen tämänhetkisistä mies huippu-urheilijoista joutuisi tämän kaltaisten syytteiden kohteeksi, minkälaisen misogynian kohteeksi syytteitä esittänyt nainen joutuisi. 

Näen tästä huolimatta perusteltuna sen kritiikin mitä näyttelijä Evan Wood sai osakseen, kun julisti Twitterissä Kobe Bryantin olleen raiskaaja muutama tunti sen jälkeen, kun Bryant oli kuollut helikopterionnettomuudessa 13-vuotiaan tyttärensä kanssa tammikuussa 2020. En nyt, enkä koskaan tule olemaan samaa mieltä siitä, että Me too- liike olisi mennyt liian pitkälle, kuten jotkut Woodia arvostelleet ihmiset väittivät, mutta tämän kaltaisissa ulostuloissa ei ole kysymys Me too:sta. Woodin twiittiä voidaan pitää ongelmallisena mm. siitä syystä, ettei hän ole julkisuudessa ottanut kantaa näyttelijä Dylan Farrowin kasvatti-isäänsä ohjaaja Woody Allenia kohtaan esittämiin syytöksiin, (joita Farrow on johdonmukaisesti esittänyt 1990-luvun alusta asti), muuten kuin ilmoittamalla vuonna 2016 ettei työskentelisi Allenin kanssa enää. Evan Wood ei myöskään ole julkisuudessa kommentoinut muusikon ja näyttelijän David Bowien syyllistymistä useiden varhaisteinien seksuaaliseen hyväksikäyttöön 1970-luvulla, vaikka hän on twitterissä ilmoittanut rakastavansa ja ihailevansa Bowieta, heti sen jälkeen kun Bowie kuoli tammikuussa 2016. 

Evan Woodiin kohdistuneet syytökset tekopyhyydestä eivät näin ole täysin perusteettomia, mutta hänen kohdistetut misogyniset hyökkäykset ovat täysin tuomittavia. Se että jotkut mustat naiset ovat ottaneet etäisyyttä Evan Woodiin ja pitäneet hänen twiittiään esimerkkinä valkoisesta feminismistä, kuvaa myös twiitin ongelmallisuutta. Jos feminismi ei ole intersektionaalista silloin ei ole kysymys feminismistä, vaan aivan jostain muusta. Näen että Wood ei ole ottanut twiitissään huomioon valtasuhteita tultaessa patriarkaattiin ja valkoiseen ylivaltaan. Valkoisina naisina meidän pitää pystyä huomioimaan patriarkaalisen sorron lisäksi myös ihonvärimme mukanaan tuomat etuoikeudet ja tässä Evan Wood on twiittinsä osalta mielestäni epäonnistunut. Meidän tulee pystyä tunnistamaan valtasuhteet valkoisen ylivallan ja patriarkaatin osalta ja huomioimaan missä tilanteissa valkoisen ylivallan rakenteet ylittävät patriarkaalisen sorron vallan ja toimimaan sen mukaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei patriakaalista sortoa tulisi huomioida tai ettei siihen tulisi puuttua niissä tilanteissa, missä valkoisen ylivallan rakenteet ovat patriarkaalistakin valtaa hallitsevammat, koska nämä vallalla vaikuttavat sorron muodot kulkevat aina käsi kädessä. Jos Me too- liike ei pysty puuttumaan mustien naisten kohtaamaan seksuaaliseen väkivaltaan samassa määrin kuin valkoisten, silloin olemme epäonnistuneet. 

Vuonna 1981 ilmestyneessä feminismin klassikko teoksessa: Ain’t I a Woman, Black Woman and feminism, hooks tuo esiin, että seksismi on historiallisesti ollut valkoisia ja mustia miehiä yhdistävä voima, kun taas rasismi on ollut valkoisia ja mustia miehiä erottava voima. Yksi käytännön esimerkki tästä ja valkoisia, sekä mustia miehiä yhdistävästä patriarkaalisesta vallankäytöstä on Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin asettuminen nyrkkeilijä Mike Tysonin taakse julkisesti vuonna 1992, kun Tyson tuomittiin 18-vuotiaan missi Desiree Washingtonin raiskauksesta ehdottomaan vankeuteen. Trump asetti Tysonin syyllisyyden epäilyksen alle, koska Desiree Washinton oli Trumpin mukaan koputtanut Tysonin hotellihuoneen ovelle kahdeksalta illalla ja tanssinut missikilpailussa hymy kasvoillaan. Trumpin mukaan Tysonin tuomio oli todella ongelmallinen ja hänen mielestään Tysonin olisi pitänyt saada mahdollisuus sovitella asia rahalla vankeustuomion sijaan. 

Kolme vuotta aikaisemmin vuonna 1989 Trump oli vaatinut julkisesti kuolemantuomiota viidelle teini-ikäiselle mustalle pojalle, joita syytettiin 28-vuotiaan Central Parkissa lenkkeilleen valkoisen naisen raiskauksesta. Central Park viiden syytteistä vapautetut miehet tuomittiin hölkkääjän raiskauksesta ja tapaus sai paljon julkisuutta. Nykyään on tiedossa, että valkoiset poliisit ja asianajajat manipuloivat syytetyt pojat tunnustamaan raiskauksen johon he eivät olleet syyllistyneet. Poikien syyttömyyden todisti mm. se ettei heidän DNA vastannut rikospaikalta löytynyttä DNA:ta. Syytetyt pojat eivät myöskään olleet viettäneet aikaa lähelläkään sitä aluetta Central Parkissa, missä raiskaus oli tapahtunut. Syytetyt viisi poikaa tuomittiin raiskauksesta syyttöminä ja he saivat vapauttavan tuomion vasta kun oikea syyllinen tunnusti raiskauksen vuonna 2002. Trump ei ole vielä tänä päivänäkään pyytänyt anteeksi Central Parkin syytteistä vapautetuilta viideltä mieheltä julkista vihakampanjaa, jonka Trump heihin kohdisti vuonna 1989. 

Toisessa näistä tapauksista Trump on käyttänyt päällimmäisenä valta asemaansa rikkaana valkoisena miehenä, jolla on julkista näkyvyyttä tukemalla patriarkaatin rakenteita ja toisessa tukemalla päällimmäisenä valkoisen ylivallan rakenteita. On ilmeistä, että Tysonin oikeusjutun aikana Trump asettui Tysonin taakse, koska Tyson oli menestynyt urheilija, jonka kanssa Trump oli hyvissä väleissä ja raiskauksesta selviytynyt Washington oli vähemmän tunnettu musta nainen. Sitä olisiko Trump asettunut Tysonin taakse ja käyttänyt julkista näkyvyyttään hänen tukemiseensa yhtä voimakkaasti ja näkyvästi, jos raiskauksesta selvinnyt nainen olisi ollut valkoinen, voidaan kysyä. Central Park viiteen kohdistuneiden syytteiden aikana Trump asettui julkisesti tukemaan valkoisen ylivallan rakenteita. Erona tässä raiskausjutussa oli se, että syytetyt pojat eivät olleet suosittuja huippu-urheilijoita kuten Tyson, vaan köyhiä teinipoikia ja raiskattu nainen oli valkoinen eikä musta. Valkoisen ylivallan rakenteet olivat patriarkaalisia valtarakenteita huomattavasti hallitsevammat Central Park viiden tapauksessa, mikä mahdollisti sen, että pojat tuomittiin syyttöminä. 

Gangsta rapin lyriikoissa ilmenevä misogynia on toinen käytännön esimerkki valkoisia ja mustia miehiä yhdistävästä patriarkaalisen vallan vahvistamisesta. Hip hop artistien Eminemin ja Dr. Dren välinen dialogi kappaleen: Guilty Conscience (1999) lyriikoissa on tästä yksi esimerkki. Eminemin lyriikoiden sisältöä on hänen uransa alusta lähtien hallinnut misogynia ja homofobia. Hänen lyriikkansa ovat tulleet tunnetuksi naisiin kohdistuvan väkivallan provosoinnista ja normalisoinnista. Dr. Dre:tä ovat taas useat mustat naiset syyttäneet fyysisestä väkivallasta. Tunnetuin väkivaltarikos johon Dr. Dre on syyllistynyt, on rappäri ja juontaja Dee Burnesin vakava pahoinpitely tammikuussa 1991. Eminem ja Dr. Dre nostivat pahoinpitelyn esiin Guilty Conscience kappaleen sanoituksissa. Elokuvan Straight Outta Compton ilmestymisen jälkeen vuonna 2015 pahoinpitely nousi uudelleen julkisuuteen, koska Dr. Dren itsensä tuottamassa hittielokuvassa ei käsitelty tätä väkivaltarikosta, eikä hänen naisiin kohdistamaansa väkivaltaa muutenkaan lainkaan.  

Snoop Dogg esitti Gayle Kingille virallisen anteeksipyynnön Instagramissa helmikuussa 2020, noin. viikko sen jälkeen, kun hän oli julkaissut Kingille kohdistetut misogynististä vihaa sisältävät kuvat. Snoop ilmoitti anteeksi pyynnössään, että hänen äitinsä oli nähnyt hänen reaktionsa ja Kingille kohdistetut Instagram julkaisut virheenä, mikä oli saanut hänet huomaaman, että hänen tuli pyytää Kingiltä anteeksi. Gayle King on julkisuudessa tuonut esiin, että on hyväksynyt Snoopin anteeksipyynnön. Muistan, että itselleni kaikki Snoopin julkaisemat misogyniset Instagram kuvat olivat vaikea pala sulattaa. En pystynyt nukkumaan tai ajattelemaan mitään muuta, jonka vuoksi Snoopin esitettyä julkisen anteeksipyyntönsä Kingille 12.2.2020, tämä ulostulo merkitsi minulle paljon. 

Jada Pinkett Smith kutsui Snoopin Facebookissa ylläpitämäänsä keskusteluohjelmaan Red Table Talk, heti sen jälkeen kun Snoop oli esittänyt julkisen anteeksipyynnön Kingille. Snoop toi keskusteluohjelmassa esiin, että oli saanut paljon enemmän tukea yhteisönsä miehiltä jakaessaan misogynisiä julkaisuja, jotka olivat kohdistettu Kingille, kuin silloin kun hän oli julkaissut tälle anteeksipyynnön. Tämä oli nähtävissä myös Snoopin Instagramissa. Kun Snoop jakoi Kingille kohdistettuja misogyynisiä kuvia, hänen jakamistaan kuvista tykkäsivät sekä valkoiset että mustat miehet. Tämä tuntui pahalta, koska heihin lukeutuivat myös julkisuuden henkilöt, kuten LeBron James, David Beckham ja Chuck D. Snoopin esittäessä julkisen anteeksipyyntönsä Kingille, hän taas sai vastakaikua ja tunnustusta pääasiassa mustilta naisilta. 

Yksi Snoopin Gayle Kingille osoittamaa arvostelua ja vihaa sisältäviä julkaisuja tukeneista julkisuuden henkilöistä oli Bill Cosby. Cosby kiitti Snoopia vankilassa kirjoittamassaan twiitissä, koska Snoop oli yhdessä julkaisemassaan kuvassa vaatinut Cosbyn vapauttamista vankeudesta. Cosbyn jakaman twiitin jälkeen Snoop jakoi Instagramissa julkaisun, jossa hän puolestaan toi positiivisella tavalla esiin sen, että Cosby oli kiittänyt häntä vankilasta käsin. Julkaisun kuvatekstissä Snoop ilmoitti rakastavansa Cosbyä: Love u uncle bill. 100. Erityisesti tätä Instagram julkaisua monet korkean profiilin mustat naiset pitivät ongelmallisena. 

Oprah Winfrey toi helmikuussa 2020 julkisuudessa esiin, että hänen ystävänsä Gayle King joutui vihapuheen ja uhkaus ryöpyn kohteeksi sen jälkeen, kun Snoop oli jakanut Instagramissa kuvia missä hän haukkui ja arvosteli Kingiä. Winfreyn mukaan Snoopin jakamista julkaisuista teki erityisen ongelmallisia se, että niiden sisältö oli niin misogyninen. Mustat naiset ovat historiallisesti joutuneet misogynisten hyökkäysten kohteeksi nostaessaan esiin miesten harjoittamaa väkivaltaa. Erityisesti Yhdysvalloissa missä yhteiskunnan rakenteissa vaikuttaa voimakkaasti valkoinen ylivalta, mustat naiset ovat joutuneet ristituleen punnitessaan onko mustille enemmän hyötyä vai haittaa siitä, jos he nostavat mustien miesten harjoittamaa seksuaalista väkivaltaa esiin.

Snoop toi Red Table Talk keskusteluohjelmassa esiin, että mustat miehet olivat kokeneet Gayle Kingin hyökkäävän heitä vastaan, esittäessään Lisa Leslielle kysymyksiä Kobe Bryantin vuonna 2003 kohtaamista syytteistä. Tämä kuvaa hyvin sitä miten valkoisen ylivallan luoma myytti mustasta miehestä brutaalina raiskaajana vaikuttaa edelleen voimakkaasti. Tämän myytin takia erityisesti Yhdysvalloissa mustat naiset ovat usein kokeneet, etteivät voi oman yhteisönsä keskuudessa avoimesti puhua kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta, jos tekijä on ollut musta mies. Valkoisen ylivallan ja patriarkaatin vaikutus ja valta yhteiskunnan rakenteissa ovat näin vaikuttaneet siihen, ettei mustia naisia ole kuunneltu heidän kohtaamastaan seksuaalisesta väkivallasta usein silloinkaan, kun valkoisia naisia on kuunneltu. 

Naisten nostaessa esiin kokemuksiaan seksuaalisesta väkivallasta heidän tarkoituksensa ei ole hyökätä miehiä vastaan yleisesti, vaan haastaa patriarkaatissa vaikuttavaa raiskauskulttuuria ja taistella seksuaalista väkivaltaa normalisoivia ja vähätteleviä asenteita vastaan, joista kärsivät sekä naiset, että miehet. Naisten tarkoituksena on tuoda oma kokemuksensa esiin saadakseen oikeutta ja tullakseen kuulluksi. Seksuaalisesta väkivallasta avoimesti puhuminen väkivallasta selviytyneille on usein myös askel kohti henkistä toipumista. Nyt kun POC naisia kuunnellaan edes jollain tasolla heidän kohtaamastaan väkivallasta, yhteiskunnan vastuulla on pitää huolta siitä, että POC naiset tulevat kuulluksi. Emme voi enää hyväksyä sitä, että POC naisia hiljennetään valkoisen ylivallan luoman myytin takia. POC naisten kokemukset seksuaalisesta väkivallasta tulee tunnustaa. Valkoisen ylivallan luoma rasistinen myytti mustasta miehestä väkivaltaisena raiskaajana tulee tunnustaa. Samalla tulee tunnustaa, miten valkoisen ylivallan luoma rasistinen myytti on edelleen sidoksissa mustien miesten kohtaamaan väkivaltaan poliisien taholta ja valkoisten taholta. Jos emme pysty haastamaan valkoisen ylivallan ja patriarkaatin valtaa POC naiset tulevat jatkossakin olemaan niitä, jotka kärsivät näistä vallalla olevista sorron rakenteista eniten. 

Minulle henkilökohtaisesti on ollut vaikeaa perehtyä ihailemieni ihmisten harjoittamaan seksuaaliseen väkivaltaan. Olen kuitenkin johdonmukaisesti nostanut hip hop artisteja, kuten Tupac Shakuria ja Snoop Doggia jalustalle, jonka vuoksi koen tärkeäksi tuoda esiin, että näiden artistien misogynian ja Shakurin kohdalla seksuaalisen väkivallan kohteena ovat olleet mustat naiset. Tämä misogynia ja väkivalta täytyy pystyä tunnustamaan. Kuten toin aikaisemmin esiin, käytännössä mustien naisten kokemuksen ohittaminen ja pahimmissa tapauksissa kieltäminen, tarkoittaa valkoisen ylivallan ja patriarkaatin rakenteiden ylläpitämistä, tukemista ja puolustamista. Me Too:n tuoman solidaarisuuden tulee koskea kaikkia naisia. Nyt on aika kuunnella erityisesti POC naisia. bell hooks tuo esiin teoksessaan Ain’t I a Woman miten toisen aallon feministinen liike keskittyi kritisoimaan pääosin valkoista miestä. Tämä jätti mustien naisten kokeman väkivallan mustien miesten taholta lähes koskemattomaksi aiheeksi liikkeen sisällä. Mustia naisia ei ole historiallisesti kuunneltu heidän kohtaamastaan seksuaalisesta väkivallasta, silloinkaan kun valkoisia naisia on kuunneltu. Nyt on huolehdittava siitä, että Me Too- liikkeen tuoma muutos ja vapaus koskettaa kaikkia naisia. 

”I’m not free while any woman is unfree. Even when her shackles are very different from my own.”– Audre Lorde