Look Away: Millaisena menneiden vuosikymmenten ns. ”bändäri” kulttuuri näyttäytyy #MeToo aikakaudella?
Dokumentti nostaa esiin miten rockkareiden raha ja valta-asetelma turvasi heidän koskemattomuutensa silloin, kun he syyllistyivät rikoksiin. Levy-yhtiöt näkivät legendaaristen bändien keulahahmot korvaamattomina rahavirran takaajina, siinä missä nuoret tytöt nähtiin korvattavissa olevina bändäreinä. Rosen naisiin kohdistama brutaali väkivalta oli jo 1990-luvulla hyvin dokumentoitu ja yleisesti tiedossa. Siitä myös uutisoitiin paljon. Se nähtiin kuitenkin osana rock ’n’ roll kulttuuria, jota hallitsi misogynia. Tämä näkyi myös biisien lyriikoissa. Rosen naisiin kohdistaman väkivallan vuoksi Kurt Cobain ei suostunut lähtemään kiertueelle Guns ’N’ Rosesin kanssa 1990-luvun alussa, Axl Rosen pyynnöstä huolimatta. Tämä tulehdutti Nirvanan ja Gunnareiden välit, jolloin Cobainin ja Rosen julkisesta riitelystä saatiin paljon otsikoita.
Look Away –dokumentissa käsitellyille väkivaltatapauksille yhteistä on se, että tekijä on valkoinen, vaikutusvaltainen, rikas, arvostettu ja rakastettu mies, jota suojelee koneisto ihmisiä, joka peittelee jälkiä ja siivoaa todistusaineistoa, jottei muusikko joutuisi vastuuseen harjoittamastaan hyväksikäytöstä tai väkivallasta. Kaksinaismoralismi siinä, miten puhumme rokkarien harjoittamasta dokumentoidusta hyväksikäytöstä väitettyinä tapahtumina, kun fiilistelemme Gunnareiden keikalla, ja miten vastaavasti halveksimme ja karttelemme naapurin Peraa (random), jota on syytetty samoista asioista, on valtava.
Aikaisempina vuosikymmeninä vaikutusvaltaiset rockmuusikot saattoivat hyvin rauhassa syyllistyä hyväksikäyttöön. Heidän valta-asemansa mahdollisti sen, eikä se ollut harvinaista, vaan yleistä. Patriarkaalisten rakenteiden johdosta hyväksikäyttö nähtiin aseman tuomana etuoikeutena. Eivätkä asenteet puhuneet sen esille nostamisen puolesta. Vaan siitä puhuminen ja todisteet tukahdutettiin, eikä rikoksia haluttu käsitellä. Naisiin ja tyttöihin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö oli ennemmin sääntö kuin poikkeus.
Legendaarisia muusikkoja ei edelleenkään haluta pudottaa asemastaan ja tätä perustellaan heidän merkityksellään taiteilijoina. Monet legendaariset muusikot ovat käyttäneet valta-asemaansa väärin pahimmalla mahdollisella tavalla, mutta edelleen katsotaan muualle. Vaikka ns. ”bändari” –kulttuuria ei enää romantisoitaisi samalla tavalla kuin menneinä vuosikymmeninä, sen kriittinen tarkastelu ja reflektointi siitä, miten sitä on hehkutettu, on edelleen marginaalista.