Coolion Gangsta’s Paradise upposi 1990-luvulla valkoiseen yleisöön jopa kovemmin kuin mustaan yleisöön ja voitti Grammyn 1995. Siitä huolimatta, että 1990-luvulla vielä harvempi musta artisti palkittiin taiteestaan Grammy-palkinnolla, kuin tänä päivänä. The Recording Academyn rasististen käytäntöjen historiallisesti suosiessa valkoisia artisteja.
Gangsta’s Paradise poikkeaa siitä, miten rap biisit yleensä käsittelevät elämää ghettossa, koska sen lyriikat käsittelevät haavoittuvuutta. Se kuvaa mustan nuoren miehen toivottomuuden tunnetta siinä todellisuudessa, jota mustat miehet elävät ghettoissa Yhdysvalloissa. Se käsittelee tunteita, joita jatkuva vaara joutua aseväkivallan uhriksi, joko rasistisen valkoisen poliisin toimesta tai jengiväkivallan seurauksena, herättää. Eli elämää, josta Yhdysvaltojen valkoisen keskiluokan todellisuus on kaukana.
Gangsta’s Paradise ilmestyi vuonna 1995. Eli vuosi sen jälkeen, kun demokraatit laativat oikeuskomitean silloisen puheenjohtajan, Joe Bidenin johdolla Violent Crime Control and Law Enforcement Act lakiesityksen, jolla demokraattien valtaeliitti pyrki todistelemaan suhtautuvansa rikollisuuden kitkemiseen yhtä kovaotteisesti kuin republikaanit. Nykyään vuoden 1994 Crime billin hyväksymisen suora johdannaisuus mustien miesten massavangitsemisen kiihtymiseen, ja sitä kautta mustien yhteisöjen taloudellisen aseman heikentymiseen ja ongelmien lisääntymiseen tunnustetaan laajalti. Yhdysvaltojen poliittista valtaeliittiä lukuun ottamatta.
Viimeisen 30 vuoden aikana Yhdysvalloissa vankien määrä on kasvanut 330 000 vangista yli 2,3 miljoonaan. Suurin osa vangeista on mustia miehiä, joiden sosioekonominen asema on heikko. Moni suuryritys on riippuvainen suurista vankimääristä ja vankien jatkuvasta virrasta, jonka vuoksi ne panostavat miljoonia politikkojen lobbaukseen estääkseen järjestelmän kaikki mahdolliset muutokset.
Valkoisten fanitus Gangsta’s Paradisea kohtaan on ristiriidassa sen kanssa, miten Coolion kuvaama mustan miehen elämä ghetossa ja köyhyyden mukanaan tuomat ongelmat, jätetään valkoisten analyyseissa usein käsittelemättä. Samanaikaisesti kun on tiedossa, että Yhdysvalloissa muistien yhteisöjen ghettoutuminen on seurausta valkoisten mustiin kohdistamista rasistisista asenteista ja valkoisen ylivallan ja institutionaalisen rasismin rakenteista, kuten orjuudesta ja rasistisesta sekä syrjivästä lainsäädännöstä. Tämä todentaa Chuck D:n paljon esille nostamaa väitettä siitä, miten valkoiset rakastavat mustien kulttuuria, mutta ovat samanaikaisesti kykenemättömiä ja vastahakoisia haastamaan rasistisia käyttäytymismallejaan.
Gangsta’s Paradise on sämplätty Stevie Wonderin vuoden 1976 kappaleesta Pastime Paradise. Coolion kirjoittaessa Gangsta’s Paradisen lyriikoita Stevie Wonder torjui Coolion ehdotuksen sanoituksista, koska ei halunnut, että hänen kappaleensa yhdistettiin kirosanoihin. Kun Coolio poisti kirosanat, hänen mukaansa Stevie Wonder piti Gangsta’s Paradisen lyriikoita uskomattoman hyvinä ja hyväksyi ne. Kirosanojen puuttuminen teki Gangsta’s Paradisesta popularisoidumman ja salonkikelpoisemman myös laajemmin valkoiselle keskiluokalle.
Soundtrackit ovat harvoin niin keskeinen ja tärkeä osa elokuvaa, mitä Gangsta’s Paradise on vuoden 1995 elokuvassa Dangerous Minds. Tribuutissaan Cooliolle, Michelle Pfeiffer toi esiin, että elokuva menestyi todennäköisesti suurimmaksi osaksi siitä syystä, että se yhdistetään niin voimakkaasti Coolion Gangsta’s Paradise kappaleeseen.
Nykyään Dangerous Mindsin nähdään olevan yksi 1990-luvun kulttielokuvista. Se on menestynyt hyvin erityisesti valkoisen yleisön keskuudessa. Elokuva on yksi räikeimmistä white savior -elokuvista koko white savior -elokuvien historiassa. 1990-luvilla se on kuulunut itselleni tärkeimpien ja rakkaimpien elokuvien joukkoon, ja olen ollut etuoikeutetussa asemassani sokea sen selkeille ongelmallisuuksille.
Valkoiselle keskiluokalle Gangsta’s Paradise on 1990-luvun yksi merkittävimmistä hiteistä, siinä missä mustille sillä on syvempi merkitys. Tällä hetkellä Youtubessa kaksi eri live vetoa kappaleesta ovat nousseet katseltuimpien videoiden joukkoon. Toisessa livessä Coolion takana esiintyy all white sinfoniaorkesteri ja kuoro. Edessä on all white yleisö ja L.V. osuudet esittää valkoinen solisti. Toinen live on Billbouard palkintogaalasta vuodelta 1995. Siinä Coolion takana esiintyy värillisistä ihmisistä koostuva kuoro, myös yleisö koostuu pääosin värillisistä ihmisistä ja Stevie Wonder ja L.V. laulavat: race relations, segregation, exploitation, confirmation to evils of the world. Ain’t no gangsters living in paradise, ain’t no races living in paradise.. Näistä live vedoista välittyy hyvin erilaiset tunnelmat, vaikka biisi on sama.
Elokuussa 2015 Coolio loi voimakkaan yhteisöllisyyden laskeutumalla Suvilahdessa lavalta yleisön joukkoon halaamaan yleisöä. Se oli onnellinen ja ikimuistoinen hetki ja toi mieleen Joe Strummerin viisauden: The audience, they’re ur friends and u’re no better than them. We were one with the audience, u should never feel above anyone.
Mietin kuinka eettistä on jakaa kuvia, joita räpsin Cooliosta sen jälkeen, kun hän tuli yleisön joukkoon ja halasi minua. Häntä ei näyttänyt häiritsevän kuvaamiseni, mutta voi olla, että olen väärässä. Chuck D on neuvonut kollegoitaan antamaan viisi minuuttia ajastaan faneilleen. Coolio eli tätä viisautta kirjaimellisesti.