Vaikka Suomessa avioliitto ei enää laissa oikeuta naisen ruumiin ja seksuaalisuuden kontrolliin tai omistukseen, naisen seksuaalisuuden katsotaan Suomessakin edelleen asenne tasolla usein kuuluvan tämän puolisolle, ja avioliiton myötä puolison hallintaan. Avioliitto instituutiona onkin laillistanut ja institutionalisoinut lapsiin ja naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan ja raiskaukset vuosituhansien ajan. Suomessa avioliitto on laillistanut raiskaukset vuoteen 1994 asti, jolloin raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin, useiden kansanedustajien vastustuksesta huolimatta, joista erikseen mainittakoon SMP:n Sulo Aittoniemi.
Avioliitto instituutiona on myös historiallisesti laillistanut lapsiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan ja raiskaukset lapsiavioliittojen kautta. Lapsiavioliitot ovat edelleen 2020-luvulla yleisiä, esimerkiksi joissain länsimaissa, kuten Yhdysvalloissa, missä lapsiavioliittojen kärki osavaltioita on Texas, jossa avioitui lähes 40 000 alaikäistä, vuosina 2000-2014. Vuonna 2018 Delawaresta tuli ensimmäinen osavaltio Yhdysvalloissa, joka kielsi lapsiavioliitot kokonaan. Myös Suomessa laki alaikäisten välisten avioliittojen kieltämisestä kokonaan astui voimaan vasta vuonna 2019, joka osoittaa, että lainsäädäntö, joka estäisi lapsiavioliitot, on länsimaissakin vielä 2020-luvulla heikolla tasolla.
Jostain syystä edelleen länsimaissa ja niin sanotun sukupuolten välisen tasa-arvon edelläkävijä maissa, eli Pohjoismaissa, kuten Suomessa, häiden yhteydessä halutaan pitää kiinni perinteistä, jotka korostavat ja vaalivat historiaa, jolloin naisten omistusoikeus siirtyi isältä sulhaselle avioliiton yhteydessä. Häiden perinteet, missä isä saattaa tyttärensä alttarille ja luovuttaa sulhaselle, nähdään positiivisina. Myös morsiamen ryöstö ja tyttären isän puhe häissä ovat edelleen perinteitä, joista halutaan pitää kiinni ja mitä vaalitaan, siitä huolimatta, etteivät ne muistuta mistään muusta kuin siitä, miten nainen on historiallisesti kuulunut osaksi miesten omaisuutta.
Se pyytääkö sulhanen morsiamen isän kättä ja mistä syystä, on tietysti jokaisen perheen oma asia. Tästä huolimatta mielestäni on hyvä huomioida, että Suomessa vuoteen 1864 morsiamen kättä on ollut pakko pyytää tämän naittajalta, eli useimmiten isältä, eikä valinnan mahdollisuutta ole ollut. Naittajanvalta poistui Suomen lainsäädännöstä vasta 1930 luvulla ja tämän jälkeen perinnettä on jatkettu usein kohteliaisuus syistä. Tämä patriarkaatin kulttuuriperinne muistuttaa siitä, miten vielä 1800-luvulla naiset eivät ole voineet omistaa oikeutta edes omaan ruumiiseensa. Miesten välisistä omistussuhteista naiseen, ja siitä miten morsiamet toimivat isänsä kauppatavarana Suomessa vielä 1800-luvulla. Se miksi nämä häiden yhteyteen liitetyt tavat edelleen nähdään positiivisessa valossa ja vaalittavina perinteinä, kyseenalaistamatta sen enempää niiden tarkoitusta. Tai sitä todellisuutta missä naiset elivät Suomessa vielä 1800-luvulla. Tai perinteiden vaikutusta sukupuolten väliseen tasa-arvoon asenne tasolla, on hämmästyttävää.
Lapsena muistan kuinka vastenmielistä oli kuunnella satuja, erityisesti niitä satuja jotka oli suunnattu meille tytöille. Tytöt ja naiset olivat saduissa kuvattu voittajiksi ollessaan prinsessoja, jotka prinssi pelasti valkealla ratsulla, vieden neidot avioon. Avioliitto oli saduissa jotain sellaista mihin naiset pyrkivät ja heidät kuvattiin onnistujiksi, jos joku halusi mennä heidän kanssaan naimisiin. Naisten tehtävä oli näyttää hyvältä, jotta he ”pääsisivät” naimisiin, minkä vuoksi kaikki heidän energiansa kului tämän tavoitteen saavuttamiseen. Kun taas miehet kuvattiin patriarkkoina, joilla meni hyvin, olivat he naimisissa tai evät.
Näiden tarinoiden kautta aloin ymmärtää myös, miksi olin saanut sukunimen isältäni ja miksi avioliiton yhteydessä naisen sukunimi usein vaihtui puolison nimeen. Se minkä kaltaisessa maailmassa elin, alkoi hahmottua minulle juuri 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, kun ymmärsin, että olin saanut nimeni isältäni vain siitä syystä, että hän on mies. Myös häät ja kaikki niihin yhteydessä olevat patriarkaatin perinteet saivat ymmärtämään, miten yhteiskunta määritteli minut toisen luokan kansalaiseksi sukupuoleni perusteella. Sitä miten naiset ja lapset 1990-luvun alussa haluttiin nimetä miesten jälkeen, oli jotain sellaista mitä en pystynyt käsittämään, koska ajattelin suurimman osan saduista kertovan tarinaa jostain, mikä oli joskus ollut.